Non-Hodgkin -lymfoomien hoito

Non-Hodgkin -lymfoomien hoito valitaan kasvaimen kudosopillisen tyypin ja ennustetekijöiden (IPI-luokka) mukaan. Kudosopilliset tyypit jaetaan kahteen pääryhmään:

  • kudostyypit, jotka voidaan harvoin parantaa pysyvästi (yleensä hidaskasvuisia)
  • kudostyypit, jotka voidaan usein parantaa pysyvästi (yleensä nopeakasvuisia)

Non-Hodgkin lymfoomat, jotka voidaan harvoin parantaa pysyvästi

Harvoin pysyvästi parannettavat non-Hodgkin -lymfoomat ovat yleensä luonteeltaan pitkäaikaissairauksia ja niiden hoito suunnitellaan sellaiseksi, että se vähentää potilaan oireita ja parantaa elämänlaatua. Vain niissä tilanteissa, joissa on toivoa sairauden pysyvästä paranemisesta, käytetään raskaampia hoitoja.

Follikulaarinen lymfooma

Follikulaarinen lymfooma esiintyy myöhäisellä aikuisiällä sekä iäkkäillä, miehillä ja naisilla yhtä usein. Se on todettaessa yleensä laajalle levinnyt ja sitä esiintyy yleensä imusolmukkeissa, pernassa, maksassa ja usein veressä. Se on hidaskulkuinen ja voi pysyä pitkiä aikoja paikoillaan ilman hoitoa. Noin kolmanneksella potilasta sairaus muuttuu nopeakasvuiseksi lymfoomaksi kymmenen vuoden kuluessa.

Jos sairaus on todettaessa paikallinen, se hoidetaan sädehoidolla. Joissakin tilanteissa, kasvaimen solutyypistä riippuen, on hyödyllistä liittää sädehoitoon monisolunsalpaajahoito. Jos sairaus on todettaessa levinnyt laajalle, hoitolinja voi olla oireettomassa vaiheessa pelkkä seuranta. Pieni osa potilaista pysyy oireettomina ilman hoitoa jopa kymmenen vuotta. Oireiden ilmaantuessa käytetään joko pelkkiä solunsalpaajatabletteja tai uusissa kokeellisissa hoidoissa solunsalpaajayhdistelmää, johon on liitetty vasta-ainehoito, rituximab.

B-lymfosyyttinen lymfooma ja krooninen lymfaattinen leukemia

Nämä tarkoittavat samaa tautia, mutta ensimmäistä nimeä käytetään silloin, kun suurentuneet imusolmukkeet hallitsevat taudinkuvaa ja jälkimmäistä silloin, kun kasvainsoluja on potilaan veressä. Sairaus esiintyy pääasiassa iäkkäillä ihmisillä. Toteamisvaiheessa tautia voi olla imusolmukkeissa, pernassa, maksassa, luuytimessä ja veressä. Tauti on hidaskulkuinen ja voi olla pitkään oireeton. Tällöin ei hoitoa tarvita. Jos hemoglobiini laskee liiaksi, annetaan punasolusiirtoja korjaamaan tilannetta. Jos perna on niin kookas, että se aiheuttaa potilaalle oireita, sitä voidaan pienentää sädehoidolla tai se voidaan poistaa. Joskus sairaus muuttuu nopeakasvuiseksi lymfoomaksi. Raskaita hoitoja ei tälle iäkkäälle potilasryhmälle voida suositella, mutta oireita pyritään lievittämään erilaisin tukitoimin.

Lymfoplasmosytoidinen lymfooma

Tämä on myöskin iäkkäiden ihmisten harvinainen tauti. Sekin esiintyy luuytimessä, joskus myös imusolmukkeissa ja pernassa. Kasvainsolut erittävät usein vereen valkuaisainetta, jota kutsutaan IgM-tyyppiseksi immunoglobuliiniksi. Taudinkulku on hidas. Sen oireita voidaan lievittää solunsalpaajatabletein ja tukitoimin, mutta se ei ole parannettavissa.

Manttelisolulymfooma

Tämä lymfooma esiintyy myöhäisessä keski-iässä ja iäkkäillä henkilöillä. Se on toteamishetkellä usein laajalle levinnyt: nielun imukudokseen, imusolmukkeisiin, pernaan, luuytimeen, imukudoksen ulkopuolelle ruuansulatuskanavaan ja verenkiertoon. Laajalle levinneessä taudissa suositellaan hoidoksi potilaan kunnosta riippuen monisolusalpaajahoitoa, johon voidaan lopuksi liittää intensiivihoito. Tästä huolimatta tauti uusiutuu usein.

Mycosis fungoides

Mycosis fungoides on alkuvaiheessa iholla litteinä tai koholla olevina läiskinä tai kasvainmaisina kyhmyinä esiintyvä lymfooma. Loppuvaiheessa se voi peittää laajana koko ihoa. Tauti on hidaskulkuinen. Potilaat ovat aikuisia ja yleensä yli 50-vuotiaita. Varhaisvaiheessa sitä hoidetaan PUVA-hoidolla, joka on ihotautiklinikalla toteutettavaa valohoitoa. Paikallisia muutoksia voidaan hoitaa myös solunsalpaajaliuoksella (miltefosiini). Yleistyneessä vaiheessa käytetään koko kehon pinnallista sädehoitoa, joka auttaa 70-80 %:lle potilaista, mutta valitettavasti teho on ohimenevä. Tätä vaihetta voidaan hoitaa myös solunsalpaajilla.

Non-Hodgkin - lymfoomat, jotka voidaan usein parantaa

Hoito aloitetaan monisytostaattihoidolla. Kasvain pyritään hävittämään kokonaan, koska ainoastaan silloin pysyvä paraneminen on mahdollista. Ne potilaat paranevat useammin, joilla on hyvä yleiskunto eikä tautia ole imusolmukealueiden ulkopuolella useissa elimissä. Iäkkäiden potilaiden hoidossa on vaikeampaa saavuttaa pysyvää paranemista todennäköisesti siitä syystä, että heidän on usein vaikea sietää riittävän suuriannoksista solunsalpaajahoitoa. Erilaiset uudet tukihoidot parantavat mahdollisuutta tehokkaan hoidon toteuttamiseen myös iäkkäillä potilailla.

Hyväennusteiset potilaat voidaan hoitaa monisytostaattihoidoilla, joista yleisintä kutsutaan CHOP-hoidoksi. Paikallisessa taudissa (levinneisyysluokat I ja II) annetaan kolme solunsalpaajakuuria kolmen viikon välein, minkä jälkeen seuraa paikallinen sädehoito. Laajemmassa taudissa annetaan kaikkiaan 6-8 solunsalpaajakuuria kolmen viikon välein.

Jos sairaus on vaikeahoitoisempi (huonot IPI-pisteet), käytetään raskaampia ja tehokkaampia yhdistelmähoitoja kuin edellä mainittu CHOP. Solunsalpaajahoidon jälkeen annetaan sädehoitoa, jos kasvainta on vielä jäljellä tai jos alussa oli suuria kasvaimia.

Silloin, kun on mahdollisuus pysyvään paranemiseen, on tärkeää pitää kiinni hoidon tehosta annostelemalla se oikea-aikaisesti ja asianmukaisella annoksella haittavaikutuksista huolimatta – niitä pyritään lievittämään ja välttämään erilaisilla tukihoidoilla. Tällaisia ovat tehokkaat pahoinvointilääkkeet, valkosolujen kasvutekijät ja antibiootit.

Diffuusi suurisoluinen B–solulymfooma

Tämä on yleisin usein parannettavissa oleva non-Hodgkin-lymfooma ja esiintyy kaikissa ikäluokissa, eniten kuitenkin iäkkäillä ihmisillä. Joskus hidaskasvuiset lymfoomat muuttuvat suurisoluisiksi ja nopeammin eteneviksi. Diffuusi suurisoluinen B-solulymfooma on aluksi paikallinen ja sijaitsee imusolmukkeessa tai sen ulkopuolella ja kasvaa nopeasti. Se voi esiintyä keuhkojen välissä välikarsinassa, luuytimessä ja maksassa. Nykyisin yli puolet potilaista paranee solunsalpaajahoidolla, johon usein liitetään lopuksi sädehoito. Yleensä uusiutumisvaara häviää, kun potilas on kolme vuotta seurannassa oireettomana.

Burkittin lymfooma ja lymfoblastinen lymfooma

Burkittin lymfooma- ja lymfoblastinen lymfooma ovat harvinaisia (alle 5 % kaikista non-Hodgkin-lymfoomista) nuorten ihmisten tauteja. Niiden kudos sisältää runsaasti jakautumassa olevia soluja. Molemmilla on taipumus levitä aikaisin keskushermostoon ja luuytimeen. Burkittin lymfooma esiintyy usein kookkaana leuan alla tai vatsaontelossa. Lymfoblastisen lymfooman tyyppipaikka on välikarsina keuhkojen välissä.

Kummankin lymfooman hoito vaatii tiheästi toistettua suuriannoksista solunsalpaajahoitoa, joka toteutetaan sairaalan vuodeosastolla. Myös selkäydinkanavaan ruiskutetaan solunsalpaajaa, jolla estetään taudin etenemistä keskushermostoon. Näillä hoidoilla pystytään parantamaan useimmat paikalliset, erittäin nopeasti kasvavat lymfoomat pysyvästi.

Laajassa Burkitin lymfoomassa ja lymfoblastisessa lymfoomassa suositellaan suuriannoksista solunsalpaajahoitoa kantasolunsiirron tuella jo alkuvaiheen hoitona (intensiivihoito). Jos sitä ei ole käytetty ensivaiheessa ja sairaus uusii, suositellaan tässä vaiheessa intensiivihoitoa. Runsas puolet Burkittin lymfoomaa sairastavista potilaista paranee. Yleensä uusiutumisvaara häviää, kun potilas on vuoden ajan seurannassa oireettomana.

Uusiutuman hoito non-Hodgkinin -lymfoomissa, jotka voidaan usein parantaa

Niistä lymfoomista, joiden hoidossa on voitu tavoitella alussa pysyvää paranemista, noin 15-35%:lla tauti kuitenkin uusii. Hoitona käytetään nyt yhdistelmäsolunsalpaajahoitoja sekä lopuksi intensiivihoitoa, jos potilaan kunto sen sallii.