Suru ja menetys
Vaikka jo tieto vakavasta sairaudesta on shokki, ja ajatukseen taudin parantumattomuudesta olisi ehditty tottua, on kuolema silti järkytys. Usein kuolema tuntuu vievän sairaan mukanaan liian varhain murskaten toiveet ja odotukset. Joskus kuolema voi olla myös ystävä, joka vapauttaa kivusta ja kärsimyksestä.
Vaikka kuolinviestiä olisi odotettu ja toivottu, ei sen herättämiin ajatuksiin ja tunteisiin voi valmistautua. Ensimmäisiä reaktioita ovat järkytys ja lamaantunut olo. Hautajaiset onkin hyvä järjestää vasta parin viikon kuluttua kuolemasta, jotta niistä jää muistikuvia ja niissä jaksaa olla tunteineen läsnä ja ottaa vastaan lohdutusta. Hautajaisten kiirehtiminen ei jouduta surua ja siitä toipumista.
Kuoleman jälkeen voi kulua viikkoja, ennen kuin kuoleman aiheuttamat kysymykset ja vaikeat tunteet nousevat pintaan. Jos kysymyksiä herää, läheiset voivat ottaa yhteyttä hoitaneeseen lääkäriin, kotisairaanhoitajaan tai osastoon. Esimerkiksi saattohoitokodeissa ja seurakunnissa järjestetään myös muistelu- ja sururyhmiä.
Kuoleman jälkeen seuraava suru on pitkä ja monimuotoinen tapahtuma. Se on ihmisen luonnollinen reaktio menetykseen. Suru vaatii aikansa ja on syvyydeltään ja kestoltaan erilaista ja yksilöllistä. Suru ei ole yksittäinen tunne, vaan se kattaa erilaisia tunteita; ikävää, ahdistusta, vihaa, syyllisyyttä. Mielen ohella kehokin voi reagoida suruun. Esimerkiksi keskittymisvaikeudet, muistikatkot, väsymys ja erilaiset aistiharhat ovat tavallisia surun aiheuttamia ilmiöitä.
Tärkeintä on, ettei surua kielletä eikä torjuta. Jokaisen on surtava itse oma surunsa. Ahdistus ei katoa sillä, että pyritään hillitsemään tunteita ja niiden aiheuttamia reaktoita. Itkeminen ja avoin puhuminen päinvastoin helpottavat surevaa. Itku voi herättää muissa ihmisissä hämmennystä, mutta sitä ei tule hävetä. Muiden osa on enemmänkin vain kuunnella ja olla läsnä. Läheisiltä saatu tuki antaa sureville voimaa. Haudalla käynnit, kynttilöiden polttaminen, rukoilu ja muut rituaalit kuuluvat suremiseen ja usein helpottavat surevien oloa.
Suremista kuvataan usein aaltomaisena liikkeenä. Ajoittain elämä tuntuu palaavan uomiinsa, kun taas toisinaan suru tempaa jälleen mukaansa. Jokapäiväisen tuskan lievennyttyä ikävä korostuu syntymä- ja kuolinpäivien tienoilla.
Joskus suru jää surematta esimerkiksi muuten vaikean elämäntilanteen takia. Se voi kanavoitua ruumiilliseen sairauteen tai esimerkiksi päihderiippuvuuteen. Suruun kuuluvat tunteet voivat myös pitkittyä ja muuttua masennukseksi. Kaikilla ei myöskään ole mahdollisuutta jakaa suruaan muiden kanssa. Näissä tilanteissa on syytä turvautua asiantuntijan apuun.
Lapsen suru
Lapset ymmärtävät kuoleman ikäänsä ja kehitystasoonsa sopivalla tavalla. Vasta murrosikäiset hahmottavat kuoleman lopullisuuden, sitä ennen lapset lohduttautuvat ajatuksilla suojelusenkeleistä tai kuoleman jatkumisesta taivaassa. Usein lapset toipuvat surusta nopeammin kuin aikuiset.
Lapsen kuollessa sivuutetaan helposti sisarusten suru. Perheen pienimmät eivät välttämättä vielä ymmärrä, mitä sisaruksen kuolema tarkoittaa, mutta he huomaavat kyllä vanhempien muuttuneen käytöksen. Sisaruksia ei saa jättää ulkopuolelle, vaan heidät tulee ottaa mukaan suruun.
Lähteet
Juha Hänninen: Saattohoito – potilaan ja omaisen opas. 12. uudistettu painos 2012.
Opasta voi tiedustella Etelä-Suomen Syöpäyhdistyksestä. Tilaa opas yhdistyksen sivuilta>>
Syöpäjärjestöjen jäsenyhdistys Suomen Syöpäpotilaat ry on julkaissut oppaan Pieni vihkonen surusta.
Opasta voi tilata Suomen Syöpäpotilaiden verkkosivuilta >>
Syöpäjärjestöjen jäsenyhdistys SYLVA ry:n kirja Lapseni on kuollut – jäi jälkeen kaipuu, jäi sanaton suru.
Kirjaa voi ostaa SYLVAsta >>
Vertaistukea verkossa:
Syöpäjärjestöjen Keskustelufoorumi, Sururyhmä>>
