Toisenlainen tunti
Seisoin tyhjässä luokkahuoneessa puhelin kädessäni. Oli marraskuun alku, tavallinen perjantai. Edellisenä keväänä olin jättänyt tutun turvallisen työpaikkani ja aloittanut uuden lukuvuoden syksyllä koulussa, joka oli minulle täysin vieras. Olin kaivannut elämääni muutosta, mutta nyt olisin halunnut ympärilleni ihmiset ja seinät, jotka tunsin.
Olin kiiruhtanut tähän luokkaan käytävän toiselta puolelta, jossa oli oma luokkani, yhdeksän pojan erityisryhmä. Kello oli juuri soinut kahdentoista välitunnille, useimmille se oli viikon viimeinen. Olin kertonut luokkani avustajalle seuraavan tunnin ohjelman ja pyytänyt häntä aloittamaan tunnin, varautumaan pitämään sen kokonaankin. Olin sanonut odottavani lääkärin soittoa välitunnin aikana ja mutissut vielä jotakin soittoaikojen paikkansapitämättömyydestä, jotta hän ei ihmettelisi, ellen ilmestyisi tunnille ollenkaan. En kertonut odottavani viikkoa aikaisemmin otetun ohutneulanäytteen tulosta.
Laskin puhelimen kädestäni pulpetille. Asetuin ikkunan eteen odottamaan. Viimeisetkin äänet toisen kerroksen käytävästä kaikkosivat. Lasten kiljahdukset ja jalkojen töminä ulos välitunnille ja opettajien kiireiset askeleet ensimmäiseen kerrokseen. Oli kahvivälitunnin aika. Katselin ikkunasta, kun ulko-ovista valui oppilaita pienissä ryppäissä. Pienimmillä reput selässä, olivat jo kotiin lähdössä. Meluisa joukko, muutama sata lasta, hajautuivat kuka minnekin marraskuisen keskipäivän harmauteen.
Nostin puhelimen käteeni. Tarkistin, ettei se ollut äänettömänä. Rukoilin mielessäni, että tulos olisi sittenkin negatiivinen, ettei mitään vaaraa olisi ja elämä voisi jatkua ennallaan. Rukouksieni loppuun minulla oli tapana liittää aina lisäys: tapahtukoon Sinun tahtosi. Ei Jumala sentään mikään joulupukki ollut. Tiesin, että kaikkiin pyyntöihini ei aina vastattaisi toiveitteni mukaan. Uskoin lujasti, että olipa vastaus mikä tahansa, sillä olisi jokin tarkoitus ja että Taivaan Isä pitäisi minusta huolen ja antaisi minulle voimaa. Kannattelisi minut vaikeidenkin päivien yli.
Vilkaisin pihalle. Siellä näkyi tapahtuvan jotakin. Pari poikaa oli tullut keskipihalle pyörillä ja saanut ympärilleen heti yleisöä. Ulkovalvoja yritti hajottaa joukkoa ja hätistää pyöräilijöitä pois. Eleistä päätellen he vähät välittivät kehotuksista, näyttivät soittavan suutaan ja pitävän pilkkanaan heitä määräilevää aikuista. Kuulin myöhemmin poikien tulleen naapurikoulun sopeutumattomien ryhmästä. Toinen pojista oli sinne tästä koulusta edellisenä keväänä siirretty. Valvoja lähti määrätietoisin askelin sisälle ja hetken kuluttua joukkoa lähestyi kokenut, pian eläkeiässä oleva, jämäkkä rehtorimme. Hänen auktoriteettinsa riitti muutamalla sanalla hajottamaan yleisön ja saamaan pyöräilijät liikkeelle.
Välitunti loppui. Puhelin ei soinut. Melu käytävissä vaimeni ja ovet kolahtivat kiinni. Oppitunnit alkoivat. Olin siirtynyt syrjään roolistani. Kuuntelijaksi, tarkkailijaksi.
Tuijotin mykkää puhelintani. Odotus alkoi tuntua kestämättömältä. Vilkuilin hermostuneena kelloa. Kun puhelin lopulta soi, sain kuulla sen, minkä jo sisimmässäni tiesin: kasvain on pahanlaatuinen. Syyslomalla, pari viikkoa aikaisemmin, olin kesken perjantaipäivän viikkosiivouksen tunnustellut vasenta rintaani ja tuntenut sormieni alla epämääräisen, tiivistyneen möykyn. Olin verrannut rintaa toiseen ja pyytänyt miestänikin tunnustelemaan. Jotakin siellä oli, ylimääräistä ja vierasta. Jokin vaisto oli ohjannut käteni sen löytämään.
Olin käynyt terveyskeskuksessa heti seuraavana maanantaina. Nuori naislääkäri oli tutkinut rintani ja myöntänyt, että jotakin siellä tuntui. Hänen mukaansa parikin, mutta oli samassa lohduttanut, että ne ovat liikkuvia, joten mitään hätää ei pitäisi olla. Sain kuitenkin varmuuden vuoksi lähetteen mammografiaan ja tarvittaessa ultraäänikuvaukseen. Tilasin ajan. Sain sen parin viikon päähän. Jatkoin arkeani enkä ollut enää kovin huolissani.
Torstai-iltapäivänä lokakuun lopussa lähdimme mieheni kanssa jo iltapäivällä kaupunkiin. Kuvausaika oli illansuussa, ehtisimme toimittaa sitä ennen muitakin asioita. Mammografia-ajat olivat myöhässä. Istuin odotushuoneessa, selasin jotakin aikakauslehteä ja huomasin pian lukevani artikkelia siskoksista, joilla kummallakin oli ollut rintasyöpä. Toinen siskoista oli kuollut. Kun minua mammografian jälkeen pyydettiin jäämään odottamaan ultraäänikuvausta, tiesin, etten ollut tarkistuksella, josta selviäisin helpotuksen huokaisulla. Lääkäri tutki pitkään ja sanoi sitten ottavansa ohutneulalla näytteen. Hänen silmistään olin näkevinäni, että asia oli selvä, minulla on pahanlaatuinen kasvain, näyte vain varmistaisi sen. Pelko vyöryi ylitseni voimakkaana, kun minun piti kääntyä kyljelleni näytteenottoa varten. Vapisin, enkä voinut sille mitään. Hoitaja, joka avusti lääkäriä, sai minut rauhoitettua sen verran, että pysyin paikoillani neulanpiston ajan. Pukiessani yritin koota itseäni ja kysyä järkeviä kysymyksiä. Kuulin saavani tuloksen seuraavan viikon perjantaina. Lääkäri soittaisi kahdentoista jälkeen. Tunsin lääkärin ja hoitajan säälivät katseet, kun tein lähtöä tutkimushuoneesta. Mieheni odotti minua autossa parkkipaikalla. Siinä tyrskin ensimmäiset itkut.
Seisoin puhelun lopetettuani edelleen ikkunan edessä. Päätin olla menemättä luokkaan. Tuntia ei ollut enää jäljellä kuin parikymmentä minuuttia. Niin tunnollinen ei sentään tarvinnut olla. Tuijotin ulos. Oli hiljaista. Pysähtynyttä. Pää tuntui tyhjältä, ajatuksia ei ollut.
Palasin luokkaan, kun olin kuullut viimeisenkin oppilaani lähteneen alakerran naulakoille. Avustaja järjesteli kirjapinoja opettajanpöydällä. Kävelin hänen luokseen ja kerroin saaneeni juuri tietää, että minulla on rinnassani pahanlaatuinen kasvain. Nuoresta työtoveristani, jonka olin tuntenut vasta muutaman kuukauden, tuli ensimmäinen, jolle kerroin sairaudestani. Kapsahdimme toistemme kaulaan ja itkimme siinä hetken.
Seija Munkki
