Johanna Marjomaa saa voimaa väreistä
VOIMAVÄRI PINKKI
Johanna Marjomaan lempinimi on Pinksu, sillä Pinksu rakastaa pinkkiä. Johanna pukeutuu lähestulkoon vain pinkkiin ja kotikin on pinkin värinen. Pinksu näyttää tärkeimmät pinkkinsä, Syöpäsäätiön roosan rannekkeen, jossa lukee: Elämä jatkuu. Toinen tärkeä pinkki on ulsterin rintapielen roosa rintasyöpärusetti.
Johanna Marjomaa sairastui syöpään 15-vuotiaana. Keväällä 1994 Johannalla oli monenlaisia allergiaoireita ja kesäksi suunnitellusta pyörärippikoulusta piti luopua väsymyksen, huonon kunnon, jatkuvan kutinan ja epämääräisten kipujen takia. Kivut selitettiin kasvukivuiksi ja kutinat allergiaksi. Syksyllä kivut kuitenkin lisääntyivät ja koulun diskon jälkeen nousi korkea kuume.
- Olin jatkuvasti väsynyt, koulun välitunnillakin otin nokosia. Epämääräiset hengityskivut lisääntyivät ja kuume vain nousi. Puolarmetsän päivystyksessä lääkäri otti verikokeet ja röntgenkuvat. Röntgenkuvissa näkyi kasvain, jota lääkäri luuli aortan pullistumaksi.
- Sitten vaan äkkiä Jorviin, josta tarkempien tutkimusten jälkeen matka jatkui ambulanssilla HYKSiin. Yhdeksän kertaa kahdeksan sentin kokoinen kasvain osoittautui Hodgkinin taudiksi eli imusolmukesyöväksi.
Johannan syöpähoidot kestivät lokakuusta aina seuraavan vuoden kesäkuuhun: 12 kertaa solumyrkkyä ja 20 kertaa sädehoitoa.
- Isä jäi töistä pois hoitaakseen minua ja sanoi jäävänsä hoitojeni ajaksi vaikka sairaalan ikkunalaudalle yöksi, sillä olisin muuten ollut yksin aikuisten osastolla. Isä nukkuikin ikkunalaudalla yhden yön, jonka jälkeen hoitajat toivat hänelle varalaverin.
 Johanna Marjomaan (vas.) ja Sanna Hirvonsalon ystävyys on kestänyt lapsuudesta aikuisuuteen. Kuva: Eeva Mehto |
Syöpä syvensi ystävyyttä
Syöpä oli niin suuri shokki, ettei Johanna muista paljoa mitään edes siitä, kun hänen hyvä ystävänsä Sanna Hirvonsalo tuli ensimmäisen kerran käymään sairaalassa.
Tyttöjen ystävyys alkoi jo lapsena, mutta syveni Johannan sairastuttua. Sanna oli koko sairauden ajan Johannan tukena.
- Yritin olla vaan tukena. En halunnut itkeä, enkä näyttää suruani. Kun en uskaltanut näyttää tunteitani, minulle tuli niin paha olo, että sanoin meneväni vessaan. Menin ulos kokoamaan itseäni.
- Pelkäsin että Johannalle käy huonosti, mutta en puhunut asiasta kenellekään. Joka päivä oli ihan pakko soittaa Johannalle.
Vaikuttavat värit
Ennen syöpään sairastumistaan Johanna ei ollut erityisen kiinnostunut vaatteista. Puki vain päälle, mitä sattui löytämään. Sairaana hän viihtyi löysissä, mukavissa vaatteissa.
- Sitten tuli musta kausi. Kun parannuin ja hiukset alkoivat kasvaa, äiti sanoi, että kaiken muun värisiksi saat hiuksesi värjätä, kunhan et mustiksi. Niinhän hiukseni olivat sitten heti mustat.
- Se oli minun kapinaani, sillä silloin kun olisi pitänyt olla kapinavaihe, olin isän kanssa kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa. Musta ilmensi voimaa ja aggressiota. Musta vaihe piti käydä läpi, että pääsin takaisin elämäniloon ja löysin itseni.
Punkkarivaihe meni aikanaan ohitse ja ylioppilaskuvassa hymyili jo vaaleahiuksinen Johanna.
- Taidekoulu vapautti minut. Innostuin pinkistä väristä ja tiesin haluavani maskeeraajaksi. Kävin Makers' School of Professional -maskeerauskoulun ja ryhdyin haaveammattiini.
Sanna ottaa verinäytteitä
Sanna Hirvonsalo on ollut aina kiinnostunut tieteistä ja tutkimisesta. Kun ylioppilaskirjoitusten jälkeen yliopiston ovet eivät auenneet, Sanna pyrki ja pääsi opiskelemaan bioanalyytikoksi.
- Voi olla että koko tiedekiinnostus syntyi jossain määrin Johannan sairauden takia. Halusin tietää, mitä ihmisessä on, mitä syöpä on.
- Kuinka hienomekanistinen olio ihminen on ja miten herkästi ihminen haavoittuu? Ihmisen elimistö voi mennä hyvin pienestä asiasta todella pahasti sekaisin. Ensimmäinen kokemukseni sairaudesta oli Johannan syöpä ja se on opettanut minua ymmärtämään sairauksia.
Psykologi auttoi
Kun kymmenen solumyrkkyhoidon jälkeen Johannalle ilmoitettiin, että hoitoa vielä jatkettaisiin kahden hoitosatsin verran, Johanna ajatteli, ettei kestä enää.
- Ensimmäiset tapaamiset psykologin kanssa menivät itkien. Itkin vaan ja purin pahaa oloani, joka oli kasaantunut. Se hoito tuli oikeaan aikaan. Sain apua juuri, kun sitä kipeimmin tarvitsin. Psykologi oli mukava ja todella auttoi.
- Mutta syöpä on tehnyt tavallaan minusta sen, mikä nyt olen. En olisi näin rohkea ihminen ilman sairastumista. En uskaltaisi tehdä niitä asioita, joita nyt uskallan. Olin aina arka ja ujo lapsi. Nyt heittäydyn senkin edestä.
Positiivinen ajattelu piristää. Se oli Sannan slogan jo 13 vuotta sitten, kun hän yritti auttaa sairasta ystäväänsä. Naurua ja positiivista ajattelua näillä tytöillä piisaa.
teksti: Eeva Mehto
Haastattelu luettavissa kokonaisuudessaan Syöpä-lehdestä 2/08.
