Kristiina Helenius sairasti lymfooman Yhdysvalloissa

Tiputusosaston vakiporukka piti puoli vuotta mielialastani huolta lörpättelemällä, kun olin sillä tuulella, ja olemalla hiljaa, kun en välittänyt seurasta. Kuva: Yuri Gripas

Hoitokoordinaattorini Jenny oli kaikessa temperamenttisuudessaan järkkymätön tuki. Lombardin syöpäklinikan odotushuone oli aina täynnä väkeä. Kuva: Yuri Gripas

Lääkäri listasi mahdollisuudet, joista turvonnut imusolmuke saattoi kieliä. Niitä olivat harmiton tulehtunut solmuke, mutta myös rintasyöpä, aivokasvain, mikä tahansa sisäelinten syöpä tai imukudossyöpä. Keskityin toivonsäteisiin: lääkärin mielestä kropassa olisi pitänyt tuntua useampi paisunut imusolmuke, jos kyseessä olisi ollut imukudossyöpä. Pääni yritti paeta sepitelmään painonnoston yhteydessä syntyneestä revähdyksestä, mutta huolen painaminen taka-alalle kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi.

Perustutkimuksen jälkeen sain lähetteen verikokeisiin, mammografiaan ja kaulan magneettikuvaan. Verikoe tehtiin saman tien. Taudinmääritys oli pyörähtänyt käyntiin. Tapoja oli kaksi: tarkentaminen ja eliminoiminen.

Kolme viikkoa myöhemmin sain vahvistuksen, että olin löytänyt syöpäkasvaimen ja joutunut matkalle, jota en ollut valinnut. Minulla oli luihin saakka levinnyt imukudossyöpä, Hodgkinin tauti.

Tohtori Cheson on tunnettu lymfoomatutkija, joka teki minuun vaikutuksen. Välillä tuntui, että oli pakko parantua, etten vain tuota lääkärilleni pettymystä. Kuva: Yuri Gripas

Erikoissairaanhoitaja Mercedes Watson kytki minut letkuihin joka toinen viikko. Meistä tuli ystäviä. Sain häneltä oivallisen peruukkivinkin. Kuva: Yuri Gripas

Kävin seuraavan puolen vuoden aikana lähes sata kertaa sairaalassa kotikaupungissani Washingtonissa ja tein tuttavuutta amerikkalaisen sairaanhoitojärjestelmän kanssa. Kokemukseni oli onneksi tyystin erilainen kuin Michael Mooren kauhudokumentti Sicko. Lääkäri oli komea herrasmies ja hoitajat menomimmejä. Työpaikka tuki ja myös maksoi kakistelujen jälkeen huikeat sairaalalaskut.

Hoidot olivat rajuja, ja menin fyysisesti heikkoon kuntoon. Tuntuu, että nukuin puoli vuotta myrkytyksestä kärsivän ihmisen loputonta sairasta unta. Henkinen puoli oli vaikein: oli pakko tottua ajatukseen elämän hiipumisesta ja miettiä, mikä on tärkeää. Oli myös vaikeaa tietää, kenelle sairaudesta piti puhua ja miten. Sairaus ei saanut määritellä sitä, kuka olin, mutta en voinut mitään sille, jos muut määrittelivät minua sairauden perusteella.

Mieli muistaa, sydän pakahtuu

Ihmiset muistavat, missä he olivat, kun he kuulivat presidentti Kennedyn murhasta tai prinsessa Dianan kuolemasta. Minä muistan päivän, jona sain diagnoosin, päivän, jona sain ensimmäisen kerran sytostaatteja sekä tietysti myös päivän, jona sain viimeisen kerran sytostaatteja. Muistan prikulleen, missä olin, kun tunsin sormenpäissäni ensimmäisen kerran uuden hiusnukan ohimoillani. Ajoin moottoritietä hakemaan tytärtäni kaverin synttäreiltä. Vähältä piti, etten ajanut saman tien pellolle, sillä halusin katsoa ihmettä peruutuspeilistä. Luulen, että tunne oli samanlainen kuin metsäsuomalaisella sata vuotta sitten, kun hän raskaan talven jälkeen näki ensimmäisen leskenlehden: sydän oli pakahtua.

Sairaus opettaa yksinäisyydestä ja luopumisesta. Kirjoitin suurimman osan kirjasta tässä sairaalahuoneessa hoitojen aikana. Muisto pahoinvoinnista on edelleen voimakkaana mielessä. Kuva: Yuri Gripas

Työhön suurlähetystössä kuului tutustua kiinnostaviin ihmisiin. Heidän metsästämisensä oli joskus työlästä. Presidentti Bushin tiedottaja Tony Snow kertoi julkisuudessa avoimesti syövästään, ja halusin haastatella häntä lukijoitani varten. Kuva: Yuri Gripas

Kolme kummityttöäni tietävät varsin hyvin, että en yleensä ole vuosipäiväihminen. Rakastan heitä kuin leijonaäiti poikasiaan, mutta heidän synttärinsä, nimipäivänsä ja kouluvuoden päättäjäisensä livahtavat joka vuosi huomaamatta ohi. Siksi ihmettelen, mikä minusta tekee niin skarpin syövän virstanpylväiden muistajan. Tosin minulla on teoria: kroppani muistaa. Se on kokenut poikkeustilan, jota se ei koskaan unohda. Ja jos kroppa muistaa, kuinka paljon enemmän mieli muistaa ja työstää. Tällä hetkellä olen lääkäreiden arvion mukaan parantunut, mutta syöpä tekee etäpesäkkeen mieleen. Pelkään loppuelämäni pienintäkin outoa tuntemusta ja tutkin yksin hississä ollessani peilistä, ovatko kaulani imusolmukkeet turvoksissa.

Tarina kohtalotovereille

Yksi tarinani sivujuonista on se, että olen toimittaja. Se ei näytä pohjimmiltaan muuttuvan, vaikka olin välillä kuusi vuotta diplomaatti ja nyt olen bisnesalalla Suomessa. Aloin muutaman kuukauden sairastettuani viihtyä paremmin ja paremmin kannettava tietokone sylissäni. Kirjoittaminen oli tapa purkaa syövän tuomaa ahdistusta ja yksinäisyyttä.

Suomessa elää yli 200 000 meitä syövän jossain elämänsä vaiheessa sairastaneita, ja aloin kirjata tarinaani myös kohtalotovereitani ja heidän läheisiään varten. Sairauden keskellä valonpilkahdukset tulevat pieninä ja yllättäen. Päätin, etten ota sitä riskiä, että jostain sanastani olisi ollut iloa, mutta jätin sen sanomatta.

Siivoilen uutta suomalaista kotiamme, jossa ei ole kokolattiamattoja kuten Amerikassa, vaan suoria linjoja ja valkoisia seiniä kuin Lapin erämaassa. En voi edetä kovin nopeasti, koska korvanapeissani soi Michael McDonaldin letkeä musiikki. Kuuntelen kappaletta ”Heijastuksia siitä, mitä olisi voinut olla”, ja tiedän, että elämäni on ihme. Kaksikymmentä vuotta sitten minulla olisi ollut diagnoosin jälkeen korkeintaan vuosi elinaikaa. Kummallisista elämäni muuttaneista päivämääristä ja vuosipäivistä on tullut heijastuksia menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Viime viikolla olisi voinut olla kuolemani ensimmäinen vuosipäivä.

Huomenna on jälleen yksi tärkeä päivä. Olen menossa ensimmäistä kertaa Suomessa seurantatutkimukseen. Tarkoituksena on tehdä muistiinpanoja, että voin kertoa mahdollisimman tarkasti, oliko amerikkalaisessa ja suomalaisessa sairaalakäynnissä eroa. Luulen, että kokemus huomenna on täysin erilainen, kuin energiaa uhkuva tsemppaus amerikkalaissairaalassani. Saa nähdä.

Teksti: Kristiina Helenius

Kristiina Helenius haastaa keräämään varoja tutkimukselle

Kristiina Helenius oli Yleisradion kirjeenvaihtaja, kun ulkoministeriö lähetti hänet syyskuussa 2001 Suomen viralliseksi tiedottajaksi Yhdysvaltoihin. Diplomaatin taipaleelle osui kuuden vuoden aikana kaksi iskua. Viikon työskentelyn jälkeen terroristit hyökkäsivät New Yorkiin. Henkilökohtainen isku tuli marraskuussa 2005, kun Kristiina sairastui imukudossyöpään.

Kristiina Helenius kirjoitti sairaudestaan ja siitä selviämisestä "Mikä maa, mikä syöpä" -kirjan, joka julkaistiin 2008. Hän lahjoittaa kirjan tuoton syöpätutkimukseen Syöpäsäätiölle. Näin jokainen joka ostaa kirjan, tukee samalla kotimaista syöpätutkimusta.

Kuvat hoitojaksoista on ottanut Yuri Gripas, joka on ansainnut kannuksensa kansainvälisenä uutiskuvaajana.