Vaikea vuosi toi läheiset vierelle

VAIKEA VUOSI TOI LÄHEISET VIERELLE

- Ystävyydessä parasta on se, että toiselle voi soittaa vaikka keskellä yötä tietäen, että hän auttaa aina, kiittää Pirjo Nousiainen ystäväänsä Lise-May Mäenpäätä. Pirjon sairastuminen haimasyöpään on ollut läheisille suuri järkytys, mutta toisaalta se tiivistänyt yhteydenpitoa ja tuonut elämään paljon välittämisen ja läheisyyden kokemuksia.

Kun Pirjo Nousiainen sairastui haimasyöpään, lääkärit arvioivat hänellä olevan elinaikaa korkeintaan vuoden verran. Murehdittuaan musertavaa uutista muutaman päivän Pirjo ryhdistäytyi. Tukena arkipäivään palaamisessa olivat sisarukset ja läheinen ystävä Lise-May Mäenpää.

- Elämää ei kannata haaskata kuoleman odottamiseen. Sanoin ystäville ja sukulaisille, että aion elää täyttä elämää ja tulen mukaan kaikkiin tilaisuuksiin, mihin pyydetään ja kuntoni antaa myöten, Pirjo Nousiainen muistelee reilun vuoden takaisia ajatuksiaan.

Lise-May Mäenpää tuki tarmokkaasti ystävänsä päätöstä.

- En hetkeäkään uskonut, että Pirjolla olisi vain vuosi elinaikaa. Totesin, että olkoonpa aikaa puoli tuntia tai puoli vuotta, se aika on vain elettävä läpi. Totta kai asia pitää ajatella ja murehtia, mutta niistä ajatuksista on pystyttävä menemään myös eteenpäin.

Käytännön apu piristi arkea

Taistelussa haimasyöpää vastaan käytettiin raskaita solunsalpaajahoitoja. Toistuvat tulehdukset ja kuumepiikit veivät Pirjo Nousiaisen välillä sairaalahoitoon ja keuhkokuume keskeytti hoidon moneksi kuukaudeksi. Vaikeassa elämäntilanteessa käytännön apu sekä henkinen tuki löytyivät ystäväpiiristä, miesystävästä ja isosta sisarussarjasta.

- Viimeisen vuoden aikana olen saanut heiltä niin paljon tukea, lämpöä ja rakkautta, etten olisi sitä koskaan osannut edes kuvitella. Minulle on kannettu jatkuvasti ruokaa ja leivonnaisia, Pirjo Nousiainen kiittää.

Lise-May kieltäytyy hymyillen ottamasta itselleen kunniaa Pirjon kunnon kohentumisesta. Ripeistä otteista voi silti huomata, ettei hän ole ensimmäistä kertaa puuhaamassa ystävänsä keittiössä.

- Tykkään laittaa ruokaa ja tekisin sitä joka tapauksessa. Meillä on tapana auttaa toisiamme puolin ja toisin, ei siinä mitään sen ihmeellisempää ole.

Kymmenisen vuotta toisensa tunteneita ystäviä yhdistävät samanlaiset elämänkokemukset, yhteinen työtausta pankkialalla ja matkailuinnostus. Lise-Mayn kyydissä Pirjo on reissannut vuosien varrella eri puolella Suomea, myös sairauden aikana.

- Nyt pitäisi vielä ehtiä etsimään Lise-Maylle mukava miesystävä, Pirjo naurahtaa.

Sairaus tiivisti tukijoukon rivit

Pirjo Nousiaisen sairastuminen on koskettanut syvästi hänen 11 sisarustaan, erityisesti läheisintä pikkusisko Kati Turpeista. Syöpä ei tosin ole perhepiirissä tuntematon asia, sillä kaksi Pirjon ja Katin sisarta on selviytynyt rintasyövästä ja yhdeltä on leikattu pahanlaatuinen kasvain käsivarresta.

- Haimasyöpä tuntui kuitenkin heti alusta alkaen paljon pelottavammalta ja sai sisarussuhteet selvästi tiivistymään. Nykyisin tapaamme toisiamme aiempaa useammin ja tuntuu, että välitämme toisistamme enemmän, Kati Turpeinen pohtii.

Hän itse on ollut Pirjon tukena lääkärin vastaanotolla ja toiminut sisarussarjan tiedonvälittäjänä.

- Kun Pirjo oli huonossa kunnossa sairaalassa, sovimme, että minä soitan sairaalaan päivittäin ja välitän Pirjon kuulumiset muille. Puhelinrumba on ajoittain ollut aika hurja.

Sisarensa sairauden ahdistavimpina hetkinä Kati on saanut voimaa keskusteluista Lise-Mayn kanssa. Perheen ulkopuolinen, mutta kuitenkin läheinen ihminen osaa joskus pitää jalat maassa sisaruksia paremmin.

- Pirjon sairauden myötä olen tutustunut paremmin Lise-Mayn kanssa ja saanut hänestä todellisen ystävän, Kati toteaa ilahtuneena.

Saattohoitoon siirtyminen vaatii sopeutumista

Pitkälle edennyttä haimasyöpää on mahdoton havaita Pirjo Nousiaisen ulkonäöstä. Elinvoimaisen oloinen 57-vuotias on hiljattain palannut lomalta Egyptistä ja suunnittelee sukulaisten kanssa viikon lomaa Ylläksellä. Suru kuitenkin pilkahtaa silmissä, kun hän kertoo syöpähoitojen lopettamisesta.

- Olen taistellut syöpää vastaan päivän kerrallaan. Nyt olen tullut siihen vaiheeseen, jossa taistelusta on ilmeisesti luovuttava.

Lise-May katkaisee kuitenkin nopeasti Pirjon apean pohdinnan.

- Kunhan kipulääkityksestä huolehditaan, pystyt varmasti olemaan pitkään kotona. Minä oikein odotan, että kevät koittaa! Kyllä me varmaan ehdimme vielä yhden matkan yhdessä tehdä, Lise-May suunnittelee.

Pirjo on miettinyt myös saattohoitokotiin lähtemistä, mutta toivoo, että pystyisi olemaan kotona loppuun saakka. Terveydenhuoltoalan koulutuksen saanut sisarentytär on lupautunut hoitamaan häntä kotona.

- Kuolema on minulle vielä vieras ja pelottava käsite, enkä oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Rukoileminen on minulle tapa pitää yhteyttä "yläkerran mieheen" ja pidän iltarukousta turvallisena loppuna päivälle, jos en enää seuraavana aamuna heräisikään. Sairauteni jokaisena aamuna olen kuitenkin avannut silmäni aina yhtä haltioituneena: vielä minä olen täällä, vielä minä elän!

- En haluaisi kuolla, koska tunnen, että minua vielä tarvittaisiin, Pirjo lisää hiljaa vilkaisten kirjahyllyssä oleviin lastenlasten kuviin.

- Pirjo on mielestäni kestänyt poikkeuksellisen raskaan vuoden todella hyvin, koska hän luonteeltaan hyvin myönteinen ihminen. Pohjalaisella jääräpäisyydellä hän uskaltaa kohdata vaikeatkin asiat, Lise-May uskoo.

Huumori keventää hankalia hetkiä

Vakavien kysymysten pyöriessä mielessä huumori on auttanut kolmikkoa eteenpäin.

- Niin kauan kuin Pirjon juttu lentää, tiedän, ettei hän ole heti kuolemassa. Lääkärin vastaanottoa odotellessammekin hän jaksoi veistellä, testamenttaisiko vatsalääkkeet miehelleni, joka käyttää samoja lääkkeitä, Kati naurahtaa.

- Aina meillä juttua on riittänyt ja jotain jää huomiseksikin, Pirjo huomauttaa.

Läheisten, sukulaisten ja tuttavien tuesta kiitollisena hän muisti heistä jokaista pitkällä joulukirjeellä. Kirjeessään Pirjo kävi läpi elämänsä vaikeimman, mutta myös vaiherikkaimman vuoden tapahtumat. Koskettava kirje lähti kaikkiaan 58 kotiin.

- Sairauteni ei ole mitenkään jalostanut tai tehnyt minusta parempaa ihmistä. Se on kuitenkin opettanut katsomaan maailmaa eri tavalla, enkä antaisi siitä päivääkään pois.

Jaana Ruuth