Omainen löysi voimansa

OMAINEN LÖYSI VOIMANSA

Maija Yliluoma ei ollut aavistanut, miten vahvaksi sopuisa koti oli hänet kasvattanut. - Olin aina pitänyt itseäni herkkänä tunneihmisenä. Luulin, että olisin lohduton. Mutta löysinkin itsestäni voimaa ja jaksamista.
Maija pystyi auttamaan vanhempiaan, kun Veikko-isä sairastui tämän vuoden kesäkuussa vatsasyöpään.

Maija Yliluomalle, 46 v, isä Veikko on aina ollut ihailtava ja läheinen "renessanssi-ihminen". Vuonna 1932 syntyneen entisen lukion fysiikan ja kemian opettajan harrastukset eivät ole jääneet luonnontieteisiin. Veikko Yliluomaa kiinnostavat niin ooppera kuin merkkien keräily ja käden taidotkin – rakkain harrastus on tällä hetkellä viulunrakennus.

Kahden tyttären ja kahden pojan perheessä Maija sai sisarussarven vanhimpana ehkä kaikkein eniten huomiota osakseen.

- Isä istutti minuun kiinnostuksen luontoon ja luonnontieteisiin. Seisoimme tähtikirkkaana iltana pihalla ja käänsimme sellaista vanhanaikaista pahvikiekkoa oikeaan asentoon, jotta saisimme oikean tähtitaivaan näkyviin. Isä teki minulle omat sukset, nikkaroi kolmipyöräisen pyöränkin.

Isä on myös aina pitänyt esimerkillisen hyvää huolta kunnostaan. Veikko Yliluoma on harrastanut 50-luvulta lähtien kehonrakennusta, telinevoimistelua ja painonnostoa. Ruokana on aina ollut tavattoman puhdas ja terveellinen kotiruoka ruisleipineen, puuroineen ja puolukoineen.

- Isäni on aina ollut fyysisesti vahva, oikea terveyden perikuva.

Sairastumiselle ei aina "syytä"

- Veti maton alta.

Niin Maija kuvaa shokkia, kun isältä löytyi vatsasta syöpäkasvain tämän vuoden kesäkuussa. Samalla paljastui, että elämä yllättää. Elintapoihin ei sairauden puhkeamista mitenkään voinut jäljittää.

Seurasi leikkaus Porissa, sitten säde- ja solunsalpaajahoito Turussa, sen jälkeen vielä solunsalpaajahoidot, jotka tätä kirjoittaessa jatkuvat edelleen.

Maijan sisko ja kaksi veljeä asuvat aivan vanhempien lähellä ja auttavat uupumatta arjessa. Mutta heidän kesälomansa ei ollut vielä alkanut leikkauksen aikoihin, joten Maija vietti kuukauden lomastaan kolme viikkoa kesäpaikassa Laviassa, jonne vanhemmat olivat Ulvilasta siirtyneet.

- Minulle oli äärimmäisen tärkeää, että pääsin leikkauksen jälkeen auttamaan vanhempiani.

- Äidilläni ei ole ajokorttia, joten toimin ihan käytännön apuna eli autokuskina. Teimme pieniä retkiä Kankaapäähän, jossa isä sai tavata tuttujaan. Se oli hänelle tärkeää, ja hän kertoi sairastumisestaan avoimesti kaikille.

Maija Yliluoma kuvaa isäänsä ja äitiänsä "sellaisiksi ennenvanhaisiksi ihmisiksi".

- Äitini osoittaa kiintymystään laittamalla hyvää ruokaa.

- Joku iltapala saattoi olla sellainen hiljainen ja rauhallinen hetki, josta tiesin, että meidän yhdessä olomme oli tärkeää. Kysyttiin isältä, että maistuikos tai huomautettiin, että nyt söitkin paljon. Tsempattiin, kannustettiin.

Tukijaa on tuettava

Maija Yliluoma on nähnyt erikoisesti äidistänsä, miten tärkeää on pitää huolta syöpäpotilaan lähimmistä ihmisistä.

Ystävän eleen ei tarvitse olla mitään suurta tai ihmeellistä.

- Toisen voi pyytää vaikka kävelylle, tai käydä hänelle kaupassa, tai piipahtaa hänen luokseen iltapäiväkahville.

- Ei tarvitse pelätä kysymistä: mitä sinulle kuuluu, miten sinä jaksat? Aidosta välittämisestä ja toisista ihmisistä saa hirveästi voimaa.

Tieto on voimaa sekin. Maijaan on valanut uskoa isän paranemiseen se havainto, että sukulaisten ja ystävien joukossa on myös syövästä selvinneitä ihmisiä.

- He ovat täällä meidän joukossamme, he ovat palanneet töihin, he ovat voimissaan.

Vanhempi sukupolvi suhtautuu syöpäänsä usein salaillen, ehkä häpeillenkin, eli aivan eri lailla kuin Veikko Yliluoma tai nuoremman polven potilaat.

- He salaavat kaiken, sairautensa ja hoitonsa. Eivätkö he halua myöntää, että voivat olla hetken heikkoja ja sairaita? Salaaminen on varmasti ihan valtava taakka.

Maija uskoo myös, että itselleen iloa tuottava tekeminen, käsillä puuhailu ja luonnossa liikkuminen auttavat niin potilasta kuin hänen omaisiaankin.

- Kesäpaikassamme, eli äitini vanhalla kotitalolla, isä sai puuhailla sen, minkä jaksoi ja kiinnosti. Se on vanha, juureva maalaisympäristö, jossa ihmiset ovat eläneet paikoillaan sukupolvesta toiseen. Se on parantava ympäristö.

"Näen heidät selvemmin"

- Harvoin enää aikuisena viettää pitkiä aikoja vanhempiensa kanssa. Se kolme viikkoa maalla vanhempieni kanssa oli rauhallista aikaa. Nyt näen vanhempani enemmän persoonina. Näen paremmin heidän hyvät ja huonot luonteenpiirteensä.

Vastuun kanto ja jakaminen sisarusten kanssa isän sairastuessa ja vanhempien tukeminen niin henkisesti kuin aivan käytännön töilläkin on kasvattanut Maija Yliluomaa ihmisenä.

- Olen ymmärtänyt, että olen yksi lenkki sukupolvien ketjussa. Nyt on minun vuoroni kantaa vastuuta. Kuuntelen äitini huolia, ja se tuntuu hyvältä. Näin elämän pitää mennäkin.

Epätoivon hetkiä on Maijallakin ollut. Yksi niistä oli se, kun keskellä viikkoa Turun syöpäsairaalaan tehdyn yllätysvierailun jälkeen isä oli jätettävä sinne yksinäisyyteen, ja Maijan oli puolestaan yksin ajettava Helsinkiin.

- Itkin koko sen matkan.

Surulla tai jaksamisella ei voi olla mitään kaavaa. Maija hämmästelee sitä, että itku on tullut odottamattomissa tilanteissa. Toisaalta hän on jaksanut hetkinä, jolloin ei olisi uskonut jaksavansa.

- Nyt kun olen joutunut kohtaamaan sen epämääräisen pelon, että vanhemmilleni tapahtuu jotakin, suhtaudun elämään rauhallisemmin. Elämä on syventynyt. Siinä on enemmän värejä ja sävyjä, vaikka ulkoisesti elämäni ei ole muuttunut.

Maija ojentaa minulle lopuksi yhden Tove Janssonin mietelauseista. Siihen kätkeytyy suurta viisautta:

"Vain aniharvat tietävät miten minkäkin pitää olla, ja vain muutamat selviävät kaikesta omin neuvoin."

Suvi Arapkirli

Syöpä-Cancer lehti 1/06